Postausidea syntyi vähän vahingossa. Perjantaina otin kameran mukaan aikeenani kuvata aamuista Pasilan asemaa. Olen aina ollut kumman viehättynyt rautatieasemiin, niin, noihin epäviihtyisiin ja likaisensotkuisiin paikkoihin, joissa spurgut majailevat ja joissa joudutaan odottelemaan myöhässä olevia junia.
Niissä on silti sitä jotain rosoista kauneutta, haikeutta ja matkan tekemisen tuntua. Muistoja, tulevan odotusta. Kaikennäköisiä ja -kokoisia ihmisiä matkalla kuka minnekin.
Iltapäivällä lähdin aikaisin töistä, jotta ehtisin mahdollisimman aikaiseen junaan. Olin matkalla vanhempieni luo viikonlopuksi, enkä olisi halunnut hukata aikaa. En saanut kuitenkaan lippua siihen junaan, johon olisin halunnut, ja minulle jäi puolitoista tuntia ylimääräistä aikaa. Siispä suuntasin Itä-Pasilan sisäpihoille kameran ja kantamuksieni kanssa.
Kävin ystävieni kanssa keväällä Berliinissä. Tykästyin kaupunkiin ja sen tunnelmaan kovasti. Se myös muistutti minua Pasilasta. Ei tarvitse enää matkustaa niinkään kauas, sillä Pasilasta löytyy Helsingin Berliini.
Ehei, en tarkoita, että hipsterit olisivat ottaneet Pasilan uudeksi pyhiinvaelluskohteekseen tai että Pasilaan olisi yhtäkkiä avautunut uusia trendiputiikkeja, -baareja, gallerioita ja boheemia tunnelmaa. Ei.
Tarkoitan oikeastaan vain arkkitehtuuria. Sellaista rouheutta. Sitä, että joka puolella on betonia. Tai likaisenkirkkaita värejä ja betonia. Ympäröivät rakennukset ovat niin rumia, että ne alkavat näyttää kauniilta.
Sisäpihoilta löytyi asukkaiden olohuoneita ja yksi säälittävä leikkikenttäkin. Mietin, mitä arkkitehti tai maisemasuunnittelija on mahtanut niitä piirtäessään ajatella. Kioskin seinässä mainostettiin, kuinka on lottovoitto syntyä Suomeen. Ehkä Suomeen kai joo myönnetään, mutten tiedä Pasilasta.. käy sääliksi ainakin niitä taaperoita, joiden ensimmäinen kosketus leikkipuistoon tapahtuu yllä kuvatussa paikassa. Tuli ikävä oman kotiseudun viihtyisää leikkikenttää ja metsän majoja.
 |
| Sähkökatkos perjantaina klo 16 |
